Suojelusenkeleitä

Oon outo ihminen. Saatan välillä mennä vaan peiton alle, sulkee silmät ja alkaa unelmoida. Alan kuvitella asioita, ns. fantasioin. En osaa sanoa, onko se hyvä vai huono juttu, koska usein alkaa vaan aivot keulia ja stressitasot nousee, tai sit alkaa vaan masentaan. Usein mietin eri ihmisiä esim. menneisyydestä ja kuvittelen, miten asiat olis jos olisin vielä tekemisissä kyseisten ihmisten kanssa, tai kuinka erilaista mun elämä vois olla, jos olisin paremmissa väleissä jonkun kanssa. Välillä mietin kans tulevaisuutta, ja miten mun tekemät valinnat siihen vaikuttaa. 

Eilen yöllä ajattelin menneisyyttä ja aloin ikävöidä erästä henkilöä, jonka kanssa en oo paljoakaan tekemisissä enää. Muistan, että meillä oli aikoinaan tosi vahva henkinen side, sitä on todella vaikea selittää, koska se ei ollut mitenkään romanttista tms. Se oli vaan vahva henkinen yhteys, ja musta vieläkin tuntuu että tunnen kyseisen ihmisen läpikotaisin, vaikka siitä on niin kauan aikaa kun ollaan viimeksi edes juteltu. Kaipaan sitä, kun joku oli niin lähellä ns. omaa sielua, vaikka oltais vaan istuttu hiljaa sanomatta mitään. Se tuntu siltä, kun joku pitäis kädestä kokoajan, vaikka ootkin yksin. Eikä koskaan pelottanut. Tarkoitan periaatteessa sitä, että miten joku ihminen voi olla niin helvetin turvallinen? Onko tollasia ihmisiä jokaiselle vaan yks, koska mä en oo ikinä tuntenut tollasta energiaa kenessäkään. Voiko ihminen olla suojelusenkeli toiselle? Mä en ajattele kyseistä henkilöä mitenkään romanttisessa mielessä tai mitään, oonko mä vaan niin yksinäinen höppänä että mä kaipaan ystävää? 

I have no fucking idea.  

Squeeze and fight, right?

Terve taas.

Niin paljon on tapahtunu siitä kun viimeks kirjottelin.

Muutin tässä kesän lopulla omaan kämppään, josta laitan kuvia sit kun oon jaksanut siivota. Elämä on semi tylsää ja rutiininomaista, käyn koulussa, josta yleensä suoraa töihin, tai valmennukseen. Siirryin siis valmentaan Haka Cheer:in junnutyttöjä. Jouduin itse lopettaa/taukoilla cheerleadingista, joka on ollut aika helvetin vaikeeta ja turhauttavaa. Mutta rahatilanteelle ei voi mitään, ainakaan näillä näkymin. Mulla oli viikot ihan täynnä vielä viime keväänä ja se otti oikeesti mielen päälle, kun jäi vaan yks vapaapäivä per viikko, eli jostain oli tingittävä ajankin kannalta. Tässä tilanteessa se oli cheer ja uskokaa pois, tilanne vituttaa suunnattomasti. Cheerleading on ainoa asia mun elämässä, josta oon nauttinut ihan täysillä ja nyt kun tyytyy pelkkään valmennukseen, tulee kokoajan sellanen fiilis että haluaa itekin hallille tekeen kaikkee kivaa. Turhauttavaa. Ajattelin kuitenkin, että kun kohta täytän 18 ja saan enemmän rahaa jne. voisin ehkä palailla cheerin pariin, jos aika ja jaksaminen sen sallii. 

Ärsyttää kun siirtelen näitä kuvia puhelimesta koneelle ja laatu tuhoutuu ihan täysin. Järkkärilläkään ei tuu otettua kuvia juuri ollenkaan. 

Tässä vanha ja epäselvä kuva mun asunnosta. Nyt on järjestys ja värit muuttunut, eikä oo noin synkkää enää.

Also nyt on stressitasot järkyttävän korkealla. Mulla on kahen kuukauden työssäoppijakso käynnissä, ja oon töissä eräässä lounaskahvilassa nyt toista viikkoa. Työpäivät on 8-15, josta ma ja ti meen suoraa toisiin töihin klo. 16, keskiviikko vapaa, ja torstaisin jään suoraa töistä salille, josta junnujen reeneihin. Perjantai on onneks vapaa, lauantaina taas valmennus ja töitä, sit sunnuntai vapaa. Silti tuntuu, ettei jää yhtään vapaa-aikaa ja en saa mitään aikaseks. Oon jostain syystä ihan loppu, joka on sekin erittäin turhauttavaa. 

Niin, ja oon selittänyt täällä aikasemmin sellasesta kivasta poitsusta, jonka kanssa oon nyt sit parisuhteessa. Hän asuu päälle 350km päässä, joka on sekin todella todella turhauttavaa. Lisäksi mun talous on luokkaa "syön pelkkää makaroonia", joten suosittelen kaikille, että pysykää kotona niin kauan kuin mahdollista. Opiskelijaelämä paskasessa yksiössä on aika vitun kamalaa. 

Toivon todella, että täysikäisyyden myötä elämä helpottuu edes vähän, ainakin taloudellisesti. Aikuistuiminen on todella perseestä.