Anxiety

Ahdistus.

Ahdistus on asia, joka kirjaimellisesti pilaa mun elämän. Se rajoittaa kaikkea mun tekemistä, varsinkin uusien ja ns. tuntemattomien ihmisten kanssa toimiessa. Jos sä nukut pommiin, koet paremmaksi olla menemättä ollenkaan, koska et kestä ajatusta siitä, kun ihmiset huomauttelee sulle siitä ja kyselee, syyllistää. Jos teet jotain väärin ja ihmiset huomauttaa siitä, on vaikea pidätellä itkua ja usein saattaa romahtaa ilman mitään isompaa syytä. Mulle saattaa käydä näin, jos joku "epätuttu" esim koskettaa mua, jos joku korottaa mulle ääntään, jos joku kritisoi mua tai puhuu hyökkäävällä/negatiivisella äänellä. Koulussa käynti on äärettömän vaikeeta tän takia, koska esimerkiksi opettajilla on yleensä tapana koskettaa tai korottaa ääntään hermostuessaan. Mä oon monta kertaa joutunut lähteä koulusta kesken päivän sen takia, että opettaja on alkanut kritisoimaan mua kovaan ääneen tai vähän tönäissyt mua olkapäästä. Mä olen monta kertaa romahtanut julkisella paikalla ja alkanut panikoida ja itkeä, ja se on äärimmäisen nöyryyttävää. 

Pahinta on se, että sä et pysty siinä tilanteessa selittämään käytöstäsi ilman että purskahdat itkuun tai alat kirjaimellisesti panikoida. Toisiks pahin asia siinä on se, että ihmiset ei ymmärrä kuinka kamalaa se oikeasti on. Ihmiset sanoo, että sä olet vain huomionkipee draamakuningatar, ne ei ota sua tosissaan. 

Tää viikko on ollut mulle äärimmäisen vaikee tän ahdistuksen takia, oon ollut kipeenä ja kuumeinen, stressaantunut ja huolestunut. En oo pystynyt käydä työssäoppipaikalla kahteen päivään sen takia, ja oon saanut siitä ihan älyttömästi paskaa niskaan. Sitä mä vihaan tässä eniten, että ihmiset ei tajua sitä että siinä tilanteessa, kun saat ahdistuskohtauksen, sä et pysty toimia ollenkaan. Sit ihmiset hyökkää sun kimppuun ja syyllistää sua, haukkuu sua ja se vaan pahentaa tilannetta. Alat periaatteessa pelätä niitä tilanteita ja ihmisiä niin paljon, että koet mahdottomaksi palata sinne, vaikka sun olisi ihan pakko. On ihan äärettömän paskaa kokea tällaista ahdistusta tilanteissa, jotka sun on vain pakko suorittaa. Ei oikeasti tiedä mitä tehdä. 

Mulla on niin äärettömän pahoja kokemuksia tästä, etten usko ikinä pääseväni tästä ahdistuksesta eroon. Kaikki mun kokemukset on mennyt suurinpiirtein samalla mittakaavalla. Muistan esim. yläasteella kun olin niin ahdistunut ja peloissani etten pystynyt käymään koulussa kunnolla, sit koulukuraattori otti muhun yhteyttä ja pyysi käymään. Siellä tapaamisessa se kirjaimellisesti lyttäsi mut ihan paskaksi ja sanoi, että mun on vain ryhdistäydyttävä tai en pääse koulusta läpi, periaatteessa pelotteli mua, "Jos et käy koulussa nyt niin se on sitten kesällä tai viikonloppuna, oma valinta:)" oikeen sellaisella vittuilevalla äänensävyllä. Lopulta se ihminen ahdisti mua niin paljon, että aloin itkeä ja panikoida, mua pelotti niin paljon että taisin jopa oksentaa sen roskikseen. Silti tää nainen otti mua käsivarresta kiinni ja raahas mut seuraavalle tunnille, naama ihan levinneenä, tärisin kun pieni eläin ja itkin. Se sanoi vielä opettajalle, että katsokin ettei toi tyttö poistu tästä luokasta. Kaikki katsoi mua ilmeellä "mikä vittu tota vaivaa" ja muistan sen ehkä yhtenä mun elämäni kamalimpina kokemuksina. Liiksatunnit oli mulle pahimpia, koska silloin sain ehkä pahimpia kommentteja luokkatovereilta ja opettajilta koska olin niin "ujo" enkä uskaltanut osallistua, vaikka olin oikeestaan helvetin hyvä liikunnassa. Sit se kuraattori lisäs mut jonkun toisen luokan liiksatunneille, että mulla oli tuplasti enemmän liikuntaa kuin muilla. Se oli kirjaimellinen helvetti.

Toinen pahin oli mun ensimmäinen poikaystävä. Hän asui ns. korvessa, ja meillä oli about 40km välimatkaa ja yhtenä viikonloppuna olin siellä käymässä. Päivällä se sanoi, että jotain kavereita on tulossa käymään ja mua alkoi heti jännittää, koska en yhtään tykännyt uusista ihmisistä ja olin hiljainen ja ujo. Sit kun nä kaverit tuli, exäni sanoi että tuu ulos niin esittelen sut. Mulla oli tosi huono päivä ja mua pelotti, joten sanoin että ehkä joskus toiste. Siitä alkoi sitten riita, että miksen voi muka mennä ja että nolaan hänet jne. siinä vaiheessa se suunnilleen huusi mulle ja ensimmäinen reaktio oli itku. Huutaminen jatkui, joka vaan pahensi mun oloa. Sit se sanoi sanat jotka vieläkin kummittelee mun mielessä: "jos et nyt lopeta tota itkua niin sä lähet meneen täältä". Kello oli about yheksän illalla, oli syksy ja pimeetä, enkä tosiaan pystynyt lopettaa sitä itkua. Sit se alkoi pakata mun tavaroita, sanoi että menee ulos ja kun tulee takas niin mun on parasta olla lähtenyt. Siihen aikaan ei kulkenut busseja tai mitään, lähimpään kaupunkiin oli se 30km matkaa enkä tiennyt yhtään mitä tehdä. Sit päätin lähteä käveleen sen 30km bussipysäkille jotta pääsisin himaan.

Näitä kokemuksia on mulla vähintään kymmeniä, ja niiden takia mun on ollut tosi vaikeeta luottaa ihmisiin, varsinkaan miehiin tai kehenkään aikuiseen. Paskaa on myös se, että sä et ole kykenevä tekemään mitään ja sulle sanotaan "JOS ET TEE, NIIN SITTEN.." ja ne ei tajua että sä et PYSTY. Se ei ole halusta kiinni, sä et kirjaimellisesti vaan pysty vaikka kuinka yrittäisit. 

Miksei ihmiset osaa käsitellä ahdistunutta henkilöä? Mikä siinä on niin saatanan vaikeeta olla hiljaa, jos näkee että toisella on vaikee olla. Mä toivoisin, että koulussa alettais terveystiedossa tai biologiassa jo ala-asteella opettaa tätä, ihmiset on niin tietämättömiä. 

Jos sä olet sellainen ihminen, joka ei ota ahdistusta tosissaan, toivon, että jokupäivä säkin saat kokea sen kaiken paskan mitä me ahdistuneet joudutaan kohdata joka helvetin päivä.

Toivoisin vain et ihmiset olis inhimillisempiä, eikä aina tarvis käydä aggressiiviseksi kun huomaa että toisella on vaikeeta. Tää ongelma on usein just vanhemmilla ja ns. "arvostetuimmilla" henkilöillä. Se on usein näissä tapauksissa auktoriteetista kyse. Eikö vanhemmat ole just niitä, joihin meidän nuorten tulisi turvautua tällaisissa tilanteissa? Hakea apua aikuiselta? 

Silti 99% mun kokemuksista on ollut sitä, että joku mua arvovaltaisempi henkilö on "hyökännyt" mun "heikomman" kimppuun. Kukaan aikuinen ei ole ikinä tarjonnut mulle apua tässä, vaikka olisin pyytänyt. Tätäkö tää inhimillisyys on?

Käyttäkää niitä aivojanne ja sysätkää ne egonne vittuun.